Arkea

Uskotteko, jos väitän omaavani ennustajankykyjä? Voin mm. kertoa, että huomenna meillä istutaan aamupotalla ja -pytyllä kahdeksalta, sen jälkeen taistellaan aamupuuropöydässä, jonka jälkeen seuraa tiskikoneen nuppien vääntelyä, sängyn petaamista, vaatekaapin mylläämistä ja sitten tapahtuu ulos vääntäytyminen. Voisin kertoa loppupäivänkin tapahtumat, mutta niissä ei taida olla loppujen lopuksi mitään hohdokasta paljastettavaa...

Arjen rutiinit ovat toisaalta kirous - koskaan ei tapahdu mitään yllättävää, paitsi jos kyseessä on sairastuminen tahi muu ikävä asiainhaara. Toisaalta pienen lapsen kanssa on helpottavaa pitää yllä samoja kuvioita päivästä toiseen. Päiväunien paikkaa nyt vaan ei voi pompotella mielivaltaisesti, ellei ole valmis kohtaamaan järisyttäviä seuraamuksia. Eikä ruokailuita voi jättää väliin, tai muuten vastassa on maailman hirmuisin pikkupeto.

Rutiineihin tuntuisi kuuluvan nykyään kova oman tahdon kokeileminen. Varsinkin, jos äidin suusta kuuluu sana "ei", tehdään juuri päin vastoin. Aiemmin hyvin sujuneista asioista on tullut painimatsia muistuttavia otteluita. Rassaavaa, koettelevaa ja viimeisen päälle kiroiluttavan ärsyttävää! Toistaiseksi sentään vielä voitan painissa. Monessa muussa asiassa en.

Tekisi mieli soittaa jonnekin päättäville tahoille ja pyytää heitä käynnistämään kampanja tuleville vanhemmille. Sen lisäksi, että hehkutetaan vanhemmiksi kasvamisen viisaannuttavaa kokemusta, voitaisiin kertoa enemmän näistä varjopuolista. Että on kutakuinkin normaalia kokea olevansa täysi nolla kasvattajana, ja että usein tekisi mieli ostaa menolippu sinne missä pippuri kasvaa. Tai että välillä ottaa nuppiin niin rajusti, että verisuoniparat ovat vaarassa posahtaa hajalle.

Ennen kaikkea joku voisi kertoa, miten näistä arjen haasteista viisaimmin pääsisi yli. (Kuten siitä, että on sortunut samalla tasolle lapsen kanssa, joka kiljuen heittelee mukia ja lusikkaa lattialle, saaden aikaiseksi täydellisen sotkun keittiöön. Ainoa ero lapsen käytökseen oli se, ettei lapsi kiroile kuin merimies... Krhm.) Kun joskus tuntuu, että on tehnyt kaiken viimeisen päälle väärin, voisi joku lohduttaa, ettei ehkä sittenkään ole tehnyt lapsestaan tulevaa nuorisorikollista tai jalkapallohuligaania. Eihän? Huoh.

PS. Keittiö siivottu. Sotkija torunut itseään ja sen jälkeen lohduttautunut tummalla suklaalla. Lapsikin taputti päähän ennen nukkumaan menoaan. Että ehkä tämä tästä ;)

Tällä viikolla olen...

... ollut muka vähän kiireinen. Isäni tosin sanoo, että kiire on vain väärin suunniteltu aikataulu. Voipi olla oikeassa.
... yrittänyt varastaa pieniä hetkiä puikkojen ja langan parissa.
... ihastellut lunta ja manannut loskaa.
... lähtenyt kotoa ilman avaimia peräti kaksi kertaa. Dementiaa?
... saanut sellaisen taudin, johon rokotukset eivät auta - asuntokuumeen!

Tänä iltana aion kaivautua sohvannurkkaan, kutoa kaulaliinaa ja napsia suklaata kaapin kätköstä. Hitusen voisin haaveksia siitä pienestä pihapläntistä ja pitkästä liitosta pankin kanssa. Parin viikon sisällä aiomme lähteä kosioretkelle, jännittävää!

Rentoa viikonloppua!

Parhaita puolia

Tänään syksy näytti taas parhaita puoliaan. Aurinko paistoi upeasti. Viikonlopun aikana sää muuttui tosin sen verran viileämmäksi, että ulkovaatetus piti päivittää astetta lämpöisemmäksi. Paikoin nähtiin muutama haituva luntakin. Aloin jo haaveilla valkeasta talvesta - sillä tosin ei ole mikään kiire, jos minulta kysytään - että pääsisi kokeilemaan pulkkailua pojan kanssa. Loskat voisi kokonaan jättää väliin.


Yritin nauttia jäljellä olevista lehtikasoista ihan täysillä, sillä joka puolella tuntui hurisevan lehtipuhaltimia. Meidänkin ikkunan alla kävi kolme ukkelia ulisevien härveleidensä kanssa. Siinä vieressä oli vielä iso auto, joka imi sisäänsä lehtikasoja. Arvatkaa naurattiko minua, kun pienen pihapläntin siistimiseen tarvittiin moinen mies- ja konearsenaali :D Ja arvatkaa olisinko heittänyt huristelijoita kattilalla päähän, jos olisivat ilmestyneet metelöimään pojan päiväuniaikaan!

Jos meillä joskus on pienikin pihapläntti, niin sinne ei takuulla päästetä ristinsielua minkään sortin puhaltimen kanssa. Minä haluan olla vanhanaikainen ja haravoida hartiani kipeiksi. Hyötyliikuntatuokio päivässä pitää lääkärin loitolla!

Hyvää alkanutta syysviikkoa!

Valmista tuli!

Sukista nimittäin. Poika saa jalanlämmikettä vielä tulevaksi talveksi, kun sain toisenkin parin valmiiksi. Virheitä niistä löytyy hurjasti, mutta minä onneksi osaan sulkea niiltä silmäni. Olen vain hurjan iloinen, että ylipäänsä osasin :)


Seuraavaksi himoitsen päästä näiden lankojen kimppuun. Haluaisin kutoa itselleni ainakin kaulaliinan ja säärystimet. Pipokin olisi ihana, mutta en elättele liikoja toiveita. Kutomiseen on aikaa vain vähän, lähinnä pojan päiväuniaikaan ja iltaisin. Silloinkin vain, kun muut kotityöt on saatu pois alta. Roopen hereillä ollessa on turha kuvitella heiluttelevansa puikkoja - hän kun haluaisi kovasti päästä osalliseksi... Se, mitä sanotaan useasta kokista samassa sopassa (tai jotain sinne päin) pitää paikkansa :D


Nyt sanoista tekoihin ja lankojen kimppuun...

Harmaus

Aurinko on tainnut mennä talviunille kellojen siirron myötä. Taivas on harmaa ja vetinen, kävellessä kuluu litsläts. Minä pidän itseni hereillä kahvin ja tumman suklaan avulla. Lopusta huolehtiikin vilkas 1-vuotias pojantaapero. Onneksi tulee ulkoiltua päivittäin, säässä kuin säässä - sisällä nimittäin aletaan kiipeillä seinille aika pian ;) Leikkipuistoihin en enää jaksa mennä nuohoamaan kuralammikoissa, mutta kävelylenkeillä kuljetaan sitäkin enemmän.

Jos olisi mahdollista, haluaisin hautautua pariksi kuukaudeksi nojatuolin uumeniin ja kutoa, lukea sekä lipitellä jotain mieltä lämmittävää. Ruokani voisin käydä aterioimassa ravintolassa, sillä ruuanlaitto ei houkuttele tippaakaan juuri nyt. Kaipaisin vain jotain laiskanletkeää pikkumukavaa näpertelyä ja raukeaa kynttilänvaloa. Tehokkaan kotiäidin imago ei tahdo istua päälleni nyt mitenkään päin.

Tämä vuodenaika vaatii kaikki mahdolliset kikat ja konstit mielen virkistämiseksi. Jälleen kerran ihmettelen, miksi ne hullut esi-isät pesiytyivät tänne pimeyteen ja kylmyyteen, vaikka muualla olisi ollut tarjolla aurinkoa ja lämpöä!


Virkistäviä ajatuksia, harmaudesta huolimatta!

Ylöspäin...

...kohoaa mökki! Samoin teki mieliala, kun tuon hirsikehikon alun pääsi viikonloppuna näkemään. Vihdoinkin jotain oikein konkreettista! Tai olivathan ne perustuksetkin jo jotain, mutta ah, nämä hirret sopu sovussa päällekkäin - kerrassaan hieno juttu. Hykertelin tyytyväisenä, kun katselin miesten uurastusta. Enkä muuten kadehtinut heidän osaansa, kun kalsean kosteassa säässä kiipeilivät rakennustelineillä... Minä ihastelin hirsiä aikani, sitten kipitin nauttimaan kuumasta teekupposesta.

Mökin alkuperäisiin suunnitelmiin päätettiin tehdä pieni lisäys, ellei byrokratia mene liian hankalaksi. Päärakentaja ehdotti lohkaistavaksi terassin pinta-alasta pientä tilaa kodinhoitonurkkaukselle ja me nyökyttelimme. Hyvä idea, joka antaa lisämukavuutta mökkeilyyn.

Minä pistin tilaukseen ison kasan erilaisia esitteitä - laattoja, kylpyhuonekalusteita, keittiöratkaisuja... Niitä kai pitäisi alkaa makustella talven mittaan.

Seitsemän

Tämä on kiertänyt jo lukemattomat blogit, ja minäkin paljastan nyt omat "seitsemän syntiäni". Tai salaisuutta, ominaisuutta, omituisuutta, miten vaan.


1. En ole born to be mama.
Äitiys on ollut avartava kokemus paitsi positiivisten tunteiden maailmaan, mutta myös sille toiselle, pimeälle ja pelottavalle puolelle. En olisi ikinä uskonut, että oma lapsi voi olla samalla niin ihana ja niin hirvittävän kamala. Koliikit, pikkuvauvan ainaiset kiukkukarjumiset ja edelleen jatkuvat yövalvomiset ovat kaiketi jättäneet jonkin sortin trauman. Myönnän jossain vaiheessa kadehtineeni ns. helppoja vauvoja, joita tuntui olevan kaikilla muilla.
Hoivaviettini ei taida olla ihan kiihkeintä sorttia eikä pikkulapsiperheen elämään sopeutuminen ole minulle helppoa. Jotkut toiset tuntuvat solahtavan äidin rooliin kuin vettä vaan.

2. Rakastan järjestystä, arkistointia ja pilkunviilausta.
Paha vaan, että yhdellekään noista ei juuri nyt ole sijaa. Pakko yrittää sulkea silmänsä kaikelta epäjärjestykseltä, epäloogisuudelta ja keskeneräisyydeltä.

3. Liikutun herkästi kyyneliin.
Pahinta on olla puolituntemattomien ihmisten häissä/hautajaisissa/isoilla syntymäpäivillä ja huomata itkevänsä vuolaammin kuin kukaan lähimmistä perheenjäsenistä. Keväällä muistan kyynelehtineeni saatuani hääkutsun - arvatkaa millainen putous olin itse häissä! Itken myös nähdessäni joulupukin kauppakeskuksessa (todella typerää, oikeasti), osuessani penkkariajelijoiden reitille, jääkiekko-ottelussa tuntiessani ympärillä vallitsevan hurmoksen (vaikka en edes oikeasti innostu ko. lajista), konserteissa, lapsen muskarissa...

4. Ajauduin alalleni vahingossa enkä vieläkään tiedä mitä oikeasti haluaisin tehdä.
Entiseen työhöni/ammattiini en enää haluaisi palata. Hoitovapaa antaa vielä miettimisaikaa tulevaisuuden suhteen.

5. Olen asunut koko aikuisikäni vuokralla kerrostalossa ja alan todella kärsiä siitä.
Viimeisiä vuosia on lisäksi leimannut alituinen väliaikaisuuden tuntu, enkä ole tuntenut oloani missään kotoisaksi. Odotan niin kovasti, että pääsisimme joskus omaan asuntoon, jonka voisi laittaa mieleisekseen ja johon voisi yrittää juurtua.

6. Olen kamala sokerihiiri!
Sorrun usein karkkeihin ja suklaaseen. Aina löytyy jokin syy, oikea tai tekaistu. En yritäkään vastustaa kiusausta tai kasvattaa itsehillintää. Jos en olisi varustettu suht hyvällä aineenvaihdunnalla, painaisin varmaan 200 kiloa.
Samalla paasaan muille terveellisistä elämäntavoista, joten taidan sortua tekopyhyyden ällöttävään syntiin ;)

7. Olen ikuinen haaveilija, mutta asioissa tositoimiin ryhtyminen onkin sitten eri juttu.
Ihailen ihmisiä, jotka riuskasti tarttuvat haasteisiin ja toteuttavat unelmiaan. Mistä sellaista reippauta ja rohkeutta oikein voisi ostaa?!

En haasta ketään, napatkoon tämän ken haluaa.